Kesä ohitse ja syksy edessä. Minulla myös uudenlaiset haasteet edessä. Aloitin kolmisen viikkoa sitten opiskelut IK-opiston Core1-kurssilla. Teologiaa tämä kai on syvimmältään, vaikka en minä kovin korkealle tähtää, hieman vain syvämmälle Raamatun maailmaan.
Mutta älkää pelätkö, ei tästä saarnaa tule.
Opiskeluun vaikutti myös halu haastaa itsensä, ettei aivan jäkälöityisi. Ja kyllä sitä haastetta onkin ihan riittämiin eteen tullut.
Ennen kuin laitoin hakemustakaan täytyi kuitenkin ottaa selvää, miten asia vaikuttaa eläkkeeseen. Minähän olen työkyvyttömyyseläkkeellä. No, eläkkeellä saa opiskella, mutta jos valmistuu uuteen ammattiin, niin sitten tulee vastaan kysymys, onko työkyvytön tähän uuteen ammattiin. Siis ei hätiä mitään. Minun opiskeluni ei valmista ammattiin eikä vaikuta työkykyyn. Opiskelen lähinnä omaksi iloksi ja aivoterveyden hyvinvoinniksi.
Nyt on sitten aivokoppaa tuuletettu ja yritetty saada vireäksi. Esseitä pitäisi kirjoitella ja pohtimista riittää. Onhan siinä omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta on omat ilonsakin. Katsotaan nyt miten suoriudun vai siirrynkö ihan vain kuunteluoppilaaksi sen kummempiin kansanopistotodistuksiin tähtäämättä.
..
Paitsi aivovireyttä rasittaa opiskelu ja toiminta myös kroppaa. Opiskeluun kuului myös taannoin eräässä nuortentapahtumassa auttaminen talkoolaisena. Olin kaksi ja puoli päivää siivous- ja tiskaushommissa. Vaikka se tuntimäärä ei ylen suuri ollut, niin kyllä se kivisti niskassa ja hartioissa ja jaloissakin. Tuloksena taalkootyöstä oli komeat mustelmat käsissä ja jaloissakin useampia pienempiä ja suurempia mustelmia. Erityisesti nämä käsimustelmat minua hämmästyttivät, miten voi tiskaamisesta ja pöytien pyyhkimisestä, lattian luuttuamisesta tulla tuollaista jälkeä, varsinkaan, kun ei ole kolhinut itseään mitään, ainoastaan rasittanut eli väsyttänyt itseään pienellä työllä.
Että tälllaisia kuulumisia tänne päin.
Ai niin, voisin vielä mainita siitä, kun viimeksi kirjoitin siitä jalassa olevasta oudosta lommosta. Mikä lie lommo ollut, ei sitä ainkaan nyt näy. Opiskelun ekapäivänä, kun tuli kävelyä aika paljonkin, olivat jalkani tosi tosi kipeät, sitten seuraavina päivinä askel oli tosi keveä, ei mitään ongelmaa ja kipua, kunnes tuli tuo talkoohommajuttu, jolloin pahimpana päivänä en pystynyt ottamaan yhtään ylimääräistä askelta. Nyt sitten jalat ovat taas kipuilevat, ei niinkään päivisin, mutta makuulla ollessa niissä on kramppeja, mutta eiköhän se siitä. Ultraäänessähän kävin ja siinä ei mitään ollut.
Mutta siis siitä, kun jouduin vaihtamaan lääkäriä ja sen hyvän lääkärin löytäminen on vaikeaa. Nyt tuntuu, etttä olen sellaisen löytänyt. Minua mietitytti, kun se lääkäri, jolla kävin lupasi soittaa minulle lomiensa jälkeen. Mietin, soittaako hän ihan omia aikojaan, ilman, että minun täytyy varata soittoaikaa. Viikot kului ja ajattelin, että no, ei hän varmaan soita. Että olen ymmärtänyt väärin ja pitää itse varata aika, jos on tarpeen, mutta yllätyksekseni eräänä ilta hän sitten soittikin. Olin iloisesti yllättynyt. Hän kysyi vointia, kun oli jäänyt huolestuneeksi minun korkeasta sydämen sykkeestä. Sanoin, että ei minulla tällä hetkellä ole mitään ongelmia, että olo on ihan hyvä eikä sykekään ole korkea ollut kotimittauksissa ja etttä jos on tarpeen varaan uuden ajan. Että sellaista. Toivottavasti ei nyt kuitenkaan tarvitsi lääkäreissä juosta. Tosin minua yhtenä päivänä huimasi aika pahasti, mutta se meni onneksi ohi, kun otti suolaista.
Aurinko paistaa ja taivas on sininen, ainakin täällä tätä naputtaessani. Aurinkoa ja sinistä taivasta toivotan teillekin, hyviä vointeja!
