Marraskuisia kuulumisia!

Kuten jo aiemmin kirjoitin, minulle myönnettiin nämä hopeiset sormituet. Niiden kanssa on vain sittemmin ollut hieman tekeminen. No, ensi alkuun kaikki meni niin kuin pitikin, kävin otattamassa mitat ja jäin odottelemaan sovitusaikaa. Kun se sitten tuli, niin - tuo peukalotuki olikin tehty väärään käteen. Se piti tehdä vasempaan käteen, mutta Hollannista olikin lähetetty oikean käden tuki.  Pikkurillin tuki oli ihan niin kuin pitkin. 

No, sitten sovittiin, että uusi tuki tehdään ja lähetetään se minulle kotiin ja Villa Manuksesta tulevat sitten vaikka kotiin säätelelemään tukea, jos se vaatii asettautumisen kannalta jotain. Jäin siis taas odottelemaan. Paketti Hollannista tulikin sitten muutamassa päivässä. 
 



Meni aikaa, että opin laittamaan tuon peukalotuen paikalleen ja hieman itsekin sitä sain kohennettua paremmin sopivaksi, mutta mietin kuitenkin, pitäisikö sitä sittenkin hieman sopivammaksi muokata. 

Tampereen apuvälinemessut  lähestyivät ja olin suunnitellut meneväni niille. Sovimme sitten, että tavataan Villa Manuslaisten kanssa heidän standillaan. Tehtiin niin, vaan kuinkas kävikään. Se henkilö, jonka erityisesti olisin toivonut näkeväni ei ollut paikalla ja se, joka oli tuntui olevan ihan hukassa tukeni kanssa. Sitä käännettiin ja väännettiin ja koko ajan meni vain huonompaan suuntaan. Lopulta, kun se saatiin suunnilleen kohilleen sanoin, että antaa olla. Nyt ei tehdä yhtään enempiä. Palaan asiaan, jos on tarvis. 

Nyt olen sitten itse muokannut tukea sopivaksi ja sellaiseksi, että se hyödyttäisi. 

Koko tukioperaatiossa oli ongelma se, että kun minulla on myös ranteessa luustopoikkeavuus, niin vaikka mittojen mukaan tehtiinkin, niin jotta siitä olisi tullut minun kädelleni suunniteltu, olisi minun kädestäni pitänyt lähettää Hollantiin kipsivalu. 

Että sellaista. Ei mennyt ihan niin kuin strömmössä, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja kyllähän minä voin sinne Villa Manukseen mennä, jos on tarvis myöhemminkin, näin sovittiin eikä ystävällisyydessä ollut mitään moittimista. 

Apuvälinemessuilla tuli sitten kierreltyä. Kaksi vuotta sitten tuli katsastettua asioita enempi ja tuntuu, että tänä vuonna messutarjonta jäi hieman hajanaisesti katsastettua juurikin kun tuon sormituen kanssa sählätessä meni niin kauan aikaa. Sitten oli myös EDS-tuttujen tapaaminen, mikä oli minun osalta sitä, että sujuvasti kuuntelin, kun muut puhuivat. 

Kotimatkalla poikkesin rautatieaseman herkkukaupassa ja ostin pehmeähköjä, marmeladimaisia kuivattuja mansikoita, ruokosokeria ja kuivattua ruusunmarjarouhetta. 

Ruusunmarjatee on minun lempiteeni ja olen kuullut että ruusunmarjassa on jokin ainesosa, joka on tutkitusti todettu nivelrikkokipua lievittäväksi. (asiasta kerrotaan esim. täällä). Jotakin ruusunmarjan terveysvaikutuksista voi lukea myös täältä Tästäpä olisi kiva saada lisätietoa. Itse sain kuulla ruusunmarjan kipuvaikutuksista tv:stä, ruotsinkielisestä yrttejä esittelevässä ohjelmasarjassa. 

Tästä ostamastani ruusunmarjarouheesta voi suojattaa teetä tai sitä voi syödä viilin, jugurtin kanssa tai keittää puuroksi. Tosin minun pieni kokeilumääräni ei liene riitä puuroksi asti. 

Päivät ovat lyhenneet ja illat pimenevät aikaisin. Aika kuluu lukiessa ja pientä häärätessä. Mitä tulee taannoiseen pohdintaani ja tutkimuksiin verenpaineesta ja terveydestä, niin verenpainetutkimuksissa todettiin, että ei ole lääkinnällistä tarvetta. Jäätiin seurantalinjalle. Nyt onkin olo ollut jollakin tasolla parempi ja virkeämpi. Jotain sitä kuitenkin arkensa vaihteluksi kaipaisi, valoksi hämäriin hetkiin. 

Mukavia hetkiä myös teille kaikille, jotka tänne kurkistatte, keitähän mahdatte ollakaan?

Nostinpa tässä virtahepoa!

Olin tässä taannoin, kuten jo aiemmin kerroin, keskustelemassa fysioterapeutin kanssa apuvälinetarpeesta ja saamistani suosituksista. Sain sitten lopulta odotuksen jälkeen päätöksenkin, eli maksusitoumuksen Villa Manukseen, .Villa Manus sijaitsee Vantaalla ja omasta kotikaupungistani on reilut parisataa kilometriä matkaa, joten käynti siellä vaati hieman suunnittelua. Linja-autovuoroja ei varaamalleni päivälle tuntunut löytyvän sopivasti, joten ainoaksi keinoksi valikoitui juna, joka sekin tiesi aikaista herätystä.

Koska pitemmät reissut on mukavampi tehdä seurassa kuin yksin, pyysin veljentytärtä mukaani reissuun ja aikamoinen reissu siitä sitten tulikin, un nyt tiistaina kävin tukia mittailemassa.

Herätys oli aikaisin, mutta kyllä se siitä. Helsinkiin saavuttiin kymmenen hujakoilla, jonka jälkeen käytiin juomasa kahvia ja syömässä. Jotta kulkeminen olisi helpompaa, kävimme ostamassa vuorokauden seutulipun Hki-Vantaa -alueella liikkumiseen. En ole koskaan aiemmin mennyt omin päin lähijunalla Vantaalle, vaan löytyihän se oikea raidekin, kun kysyi neuvoa. Ilman opastusta tällainen maalaisneitokainen olisi kyllä seisonut ihan äimänkäkenä miettimässä, missä ne lähiliikenteen raiteet oikein ovat - siellähän ne nurkan takana olivat.

Aika Villa Manukseen oli kahdeltatoista, joten ei se niin kiire sinne Vantaan puolelle olisi ollut. Kuitenkin kaikitenkin oli hyvä, että emme lähteneet seikkailemaan minnekään metrohallin kauppoihin luppoaikaa viettämään, sillä Vantaan Myyrmäkeen saapuessa olikin siten tenkkapoo löytää Villa Manus, vaikka se oli ihan nurkan takana. Suuntasimme nimittäin ensin ihan väärään suuntaan ja ja minun jalkani olivat jo aika kovilla niistä askelista, mitä olimme ottaneet. Lopulta oli hyvä, että veljentytär oli mukana, sillä ilman hänen puhelimessaan olevaa karttapalvelua emme olisi osanneet suunnata oikeaan suuntaan. Oma puhelimeni on perin yksinkertaista mallia, sillä karttojen suhteen, minä tyydyn paperivesioihin. Lopulta sitä aikaa siis meni siinä kävellessä ja paikkaa etsiessä, ja kun lopulta löysimme oikeaan paikkaan olimme vartin parikymmentä minuuttia etuajassa, mutta pääsin samantien terapeutille ilman odotuksia.

Eipä siinä kovin kummoisia puheltu. Homma eteni ihan yksinkertaisesti. Kysyttiin hieman taustatietoja ja sitten tutkittiin niveliä. Mikä oli minulle yllätys, oli se napse, mikä kuului  tuosta peukalon tyvinivelestä, kun terapeutti sitä liikutteli ja tunnusteli.

Kivun esiintymistä kartoitettiin kivisellä vritahevolla, jota nostelin. Ongelma vain .oli, että minun on hyvin vaikea hahmottaa kipua, jos sitä esimerkiksi nostaessa esiintyykiin, niin sen kohdistaminen tiettyyn niveleen on minulle vaikeaa. Lopputulemaksi muodostui kuitenkin se, että tarvitsen vasemman peukalon tueksi tuen koko mitalta, enkä vain yksittäiseen niveleen.

Sormitukien mittauksesta ja sovittamisesta on hyvä tehty Villa Manuksen toimesta  hyvä video. Video on englanninkielinen, mutta siitä saa hyvän käsityksen tilanteesta.

Lisäksi soviteltiin ja kokeiltiin erilaisia painehanskoja.

---

Maksusitoumuksen budjetti oli kuusisataa markkaa, minkä puitteissa painehanskojen ja sormituen kahteen sormeen hinta-arvio ihan mukavasti pysyikin (ellei Hollanissa, jossa tuet valmistetaan arvioida toisin). Koska tuet siis valmistetaan Hollanissa ja yksilöllisin mitoin, en selvinnyt hommasta yhdellä käynnillä. Täytyy lähteä Helsinkiin syksymmällä uudestaan. No, nyt on paikka suurin piirtein tiedossa, mutta muistanko mitään suunnista, jos joudun yksin menemään. Helpointa olisi ottaa taksi.

Jalkani olivat kaikeasta kävelystä niin töttöröö, että  sanoinkin puolileikilläni veljentytölle, että minun täytyy seuraavalla kerralla mennä terveyskeskukseen pyytämään pyörätuoli lainaksi ja sanoa, että tarvitsen saattajan. No, täytyy suunnitella matka seuraavalla kerralla niin, että kävelyä ei olisi niin paljon eikä turhia askelia.

---

Villa Manuksen käynnin jälkeen loppupäivä ennen paluujunan lähtöä kulutettiinn kiertelemällä kaupoissa. Se varsinainen seikkailu koettiin Helsingin Sokoksella, kun jäimme hissiin jumiin. Olimme neljännessä kerroksessa, johon olimme kävelleet ja tulleet liukuportaita, mutta minu jalkani olivat kyllä siinä kunnossa, että halusin mennä hissillä alas. Pitkä rivi hissejä löytyikin, ja valitsin niistä yhden. Hurautimme ensimmäiseen kerrokseen - vaan kuinka kävikään. Ovi ei aukene. Eikä ole edes napikkaa, mistä pitäisi painaa ja sitten hissi alkaa kivuta takaisin neljänteen kerrokseen, ja pysähtyy, mutta edelleenkään ei ovi aukea. Huh huh! Lopulta painoin sitä keltaista hätänapikkaa ja ajattelin, että kuinkahan kauan se vie, että saavat oven auki. Myöhästymme junasta  ja mitä kaikkea. Lopulta kuulimme jonkun puhuvankin ja yritimme tilannetta selvittää, kun ovi äkkiä aukeaakin ja joku täti olisi tulossa hissiin. Poistuessamme itse hissistä varoitimme että ovi ei aukea hissin puolelta.

Traagisinta tässä oli se, että veljentytär ei tykännyt käyttää hissejä ja minullakin jonkinlainen "etiäinen" tämän tiedon valossa taisi olla ennen kuin hissiin astuin, siis, että olisi pitänyt huomoida toisen kammo hissejä kohtaan, mutta kun ne jalat...

No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Toivon vain, että veljentytär ei saanut mitään traumoja kokemuksesta.

Joskus olen miettinyt, miltä tuntuisi jäädä hissiin jumiin, nyt se koettiin eikä se ollut mitenkään miellyttävä.

---

Lopuksi se vessa löytyi Stockammilta jonka jälkeen kävimme syömässä Raxissa, jossa oli älyttömän hyvää kasvispitsaa. Vielä oli luppoaikaa, joten ajoimme metrolla Hakaniemeen. Torilla ei enää ollut mitään, mutta kauppahallista kävin ostamassa rasiallisen mansikoita. Harmi kyllä mansikat jäi syömättä, koska unohdin ne rautatieaseman vessaan. Se muisti se muisti! Onneksi ne eivät maksaneet omaisuuksia joten suurta tappiota siitä ei tullut, mutta harmittihan se. Varsinkin kun olisin tarvinnut vain yhden euron käydäkseni uudelleen katsomassa vieläkö ne olivat siellä, minne olin ne nostanut. Euroa ei ollut enkä jaksanut enää ylirasittuneilla jaloillani lähteä vaihtamaan, kun ei matkaseuralaisellakaan ollut sopivaa kolikkoa. Olkoon, ajattelin. Mitä yksistä mansikoista. Ei ne maailmaa kaada.

--

Se oli siis sellainen reissu. Kotona olltiin iltayhdeksän jälkeen, ja hyvältä tuntui kaatua omaan sänkyyn. Kyllä matkustaminen on väsyttäävää jos siinä on omat mukavatkin hetkensä