Ihmeellisesti aukeavat kengännauhat ja muuta mukavaa!

Vaikka kuinka tiukkaan solmin nämä nauhat, niin muutaman askelen otettuani oikean jalan saapikkaasta lenhottaa nauha auki. En ymmärrä, missä vika. Hieman epäilen, että kyse olisi löysästä nilkasta, joka kävellessä liikkuu ja nitkuttaa nauhan auki. 

Oikein muutakaan selitystä en keksi, paitsi - käsivoimat. Ehkä käsissäni ei ole tarpeeksi voimaa sitomaan enäää toista nauhaa, kun olen toisen nauhan solminut. Toisaalta  olen yrittänyt vetää tuon leuhottavan puolen tiukemmalle, juuri sen takia, kun se aina leuhottaa, mutta ei ole auttanut. Kävelen sitten nauhat leuhottaen, kun ei sitä jaksa aina  kumartua sitomaan uudelleen ja uudelleen.

---

Säät ovat hieman seestyneet, eikä enää ole ollut ihan niin kamalia pakkasia kuin menneinä viikkoina. Tänään on jopa ollut hieman sateenpisarointia. Kevättä ilmassa ja  mukava niin.

---

Viikko sitten olin viikonlopun mittaisessa kirjoittajakoulussa. Olen ollut lapsesta asti kiinnostunut kirjoittamisesta. Viime vuosina sellainen luova kirjoittaminen on ollut aika vähissä. Syynä osin insipiraation puute ja ajatuksettomuus. Tykkäisin pitää ihan käsinkin kirjoittaen päiväkirjaakin, mutta  kynällä kirjoittaminen ei  enää ole niin helppoa, jos ei kohta tämä naputtelukaan. Mutta siis, ajatuksissa se on ja ainavälillä täytyy jotain ajatuksiaan muistiin merkitä, joko käsin tai näihin blogeihin.

Siinä kirjoittajakoulutuksessa puhuttiin myös blogikirjoittamisestakin. Miksi minä pidän esimerkiksi tätä blogia? Tapahtumassa tuli esiin sellaisia syitä, kuin saada oma ääni kuuluville. Esillä oleminen ei kuulema ole välttämättä hyvä syy kirjoittaa blogia, ja vielä huonompi syy on kuulema raha/ilmaistavarat. Hmm! Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa, herätellä ajatuksia itsessäni ja muissa.Vertaistuki on yksi syy, vaikka en tiedä, onko tästä blogista ja ajatuksistani suurtakaan apua muille kaltaisilleni. Toivottavasti. 

Kirjoittajajaksi kun kuitenkin oppii vain kirjoittamalla, niin ehkä tämänkin bloginpito sitten selkeyttää ajatuksia,saa niitä liikkeelle. Eräänlaista 'aivovoimistelua' siis.

Pitkiä, lyhyitä,

syvällistä,  pinnallista.

Proosaa, runoa,

pakinaa, tietoa...

kirjoittaa voi tekstiä monenlaista, vaikka sitten ihan omaksi iloksi. 

Kaiken kaikkiaan tuo viikonloppu oli antoisa ja sai kirjoittamisen halun uudelleen heräämään ja virkoamaan. 

Työkyvyttömyyseläkkeellä vaikka olenkin, niin joskus tulee mieleen,että olisi kiva tehdä jotain pientä, ei tässä ihan reporankoja olla, vaikka ei täyspäiväiseen eikä ihan vakihommiin osa-aikaisenakaan taida olla mahiksia, mutta kirjoitella freelancerina silloin tällöin - siinä on unelmaa, jota ei halua nitistää.

 

Tämä satumaisen upea maisema alkaa  olla jo 'menneen talven lumia' Toisaalta uudenlaisia uudistuvia maisemia on hyvä odottaa, myös mielen maisemia. Opiskelu on ollut taas vaihteeksi ihan antoisaa. Tuottaahan se aika paljon päänvaivaa esseiden teossa, mutta antaa myös paljon ja tyytyväisyyden tunteita, kun huomaa, että on selvinnyt jostain tehtävästä.  

 Nämä kahvit puolestaan jäi minulta juomatta. Oli eräällä tunnilla sellainen 'laavuretki'. Pakkasta oli reilusti  yli kymmenen. Yritin kuitenkin reippaasti olla mukana, mutta mutta... Pakkanen ja tuuli tekivät yhdessä sen, että ei edes kintaat auttaneet vaan kylmyys puski niin luihin ja ytimiin, että alkoi pahaaa tehdä. Siinä ei auttanut edes tulenloimussa käsien lämmittely. Ne oli saatava kuumaan veteen ja  äkkiä. Niinpä poistuin paikalta, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli jäädä muiden seuraan.

Se on muuten jännä juttu tuo kylmyys. Saatan hyvinkin kävellä ilman käsineitä pakkassäällä, kädet taskussa eikä se tuota ongelmia, mutta annas olla, kun lisänä on oikein kylmä/kostea tuuli tai viima, niin silloin se menee sisuksiin eikä siihen tosiaankaan auta muu, kuin käsien upottaminen kuumaan veteen. En tiedä, onko tämän jotenkin liitoksissa tähän EDS-problematiikkaan vai mistä johtuu - jännä juttu se vain on.

Sattuipa kerran linja-autossa!

Sattuipa kerran kesällä matkustaessani linja-autolla Tampereen seudulla. Astuin  linja-autoon matkatakseni kohteesta A kohteeseen B. Jäin seisomaan paikalleni maksaakseni matkan. Kun olin saanut maksuasian järjestykseen käännyin siirtyäkseni istumaan, vaan kuinkas kävikään. Olin kompastua ja lentää mukkelis makkelis,  Oli todellakin hyvä, että en lentänyt pitkin pituuttani, vaan selvisin joten kuten penkilleni. Tuossa tilanteessa, kun seisoo ihan tomerasti paikallaan ja sitten lähtee kävelemään, niin onhan se aika merkillistä, että ei tiedä, missä asennossa jalat ovat, kun seisoo?  

Miettiessäni näin jälkeenpäin, mitä tapahtui ja miksi olen päätynyt siihen, että kyseessä täytyi olla asentotunnon häviäminen.Tosin en muutoinkaan osaa tilannetta selittää. Eräs Ehlers-Danlosiin liittyvä ongelma nimittäin on asentotunnon katoaminen tai yleensä häiriöt asentotunnon kanssa.  Asentotunnolla tarkoitetaan aistimusta  kehon tai sen jäsenten asennosta ja nämä perustuvat jänteiden ja nivelpussien reseptorien toimintaan.

Kyseinen tapahtuma kesäisellä linja-autoreissulla ei ole ainoa tapaus kohdallani, joka mietityttää. Vuosia sitten, kun olin vielä töissä sattui , että kävellessäni pitkin käytäviä hävisi jaloista äkkiä "tolkku", hoipertelin siksakkia ja pysyin hädin tuskin pystyssä. Onneksi ei kukaan nähnyt tilannetta, sillä ties, mitä olisivat ajatelleet. Menin sitten EA: han ja ottivat lannerankakuvat, mutta eihän niissä mitään näkynyt ja se siitä. 

Tuon kesäisen tapauksen jälkeen oli polveni jonkin aikaa arka, joten ilmeisesti olin sen kompuroidessani jotenkin lunksauttanut. Joskus se nimittäin saattaa taipua ihan omituisesti, tunne on vähintäänkin sellainen, että polvi taipuu väärään suuntaan. Onneksi vielä kuitenkin pystyn liikkumaan omin jaloin, eli ei niin huonoa, että ei jotain hyvääkin. 

Syksyn sateita ja koleaa on, mutta yritetään kuitenkin nauttia niistä myönteisistä asioista, hehkuvina liekehtivistä lehtipuista esimerkiksi ja siitä, että aina voi kääriytyä lämpimään peitteeseen, nauttia kupillisen kahvia (tai teetä) ja lukea vaikkapa hyvän kirjan.

Hyviä syyspäiviä siis toivottelen

Hulttiomen klapit!

Tiedän paikan kamalan, koulun hammaslääkärin... laulaa  hoiloteltiin ennen muinoin ja ehkä vielä nykyäänkin ja totta tosiaan, eipä nuo hammaslääkärit mitään mukavia paikkoja olekaan, vaikka paljon on välineet muuttuneetkin siitä, kun itse lapsi olin.

Itse vain olen huomannut, että vuosi vuodelta se vain on kamalampaa istua siihen tuoliin, mutta minkäs teet, kun hampaat on kuin "hulttiomen klapit", kuten sanonta jostain päin suomea kuuluu.




 Ei sillä,  kyllä minulla vielä omat hampaat on tallella, ei siinä mitään, mutta niitä reikiä ei ole nolla, vaan monta. Taas on tiedossa kamala hammaslääkärin lasku ja monta kamalaa puudutusta tiedossa.

Eipä se puudutus kuitenkaan kamalinta ole, kamalinta on se yltyvä kipu, mikä rankaan kohdistuu, kun makaa siinä tuolissa, ilman niskatyynyä en istuisi siinä paikallani sekuntiakaan. Olen myös huomannut, että käsien kanssa on ongelmia, kun ei tiedä, miten niitä pitäisi, tuppaavat puutumaan.

Että tällaista tällä kertaa, pidetäänpä hampaistamme huolta parhaamme mukaan, vaikka se välillä vaikeata olisikin.
----

EDIT: EDS-potilaan hammasongelmista voi lukea Hammaslääkärilehti 7/2005:stä.