Pitkään sisälle mökkiytyneenä otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin asioille omin päin pyytämättä kyytiapuja. Piti saada kirje postiin ja lähimpään tietämälleni kirjepostilaatikolle oli matkaa noin kilometri. No, mikäs oli kävellessä, kun aurinko paistoi. Menomatka sujui ihan hyvin. Sain kirjeen matkaan ja samalla käynnillä piipahdin leipomossa, katsomassa löytäisikö jotain hyvää Pääsiäiseksi ja löysinhän minä sitä maan mainiota artesaanileipää, jota maistoin ensi kerran viime jouluna. Karpaloilla ja auringonkukansiemenillä kyllästettyä ihanaa maistuvaa sämpylää.
Jatkoin matkaani kirppari/kahvilaan jossa saatoin levähtää kahvin ja wienerin äärellä. Leipäkassi alkoi tuntua niin painavalta, että täytyi jättää se tiskin taakse odottamaan, kun kiersin katselemassa, löytäisikö jotain "uutta" päällepantavaa. No, eipä tullut ostetuksi, vaikka yksi mallinuken päällä ollut kamelinkarvanvärinen neuleleninki kovasti kutkutti mieltäni.
Kotimatka ei ollut pitkä, mutta mutta, jalat alkoivat olla aika sippi ja niskaa särki. Kummallista, että kantaminen tuntui ottavan eniten juuri niskaan. Ei sillä, kyllä kädetkin on kovilla jo pientenkin ostosten kanssa. Tilasin taksin. Aurinko paahtoi ja niskaa särki. Mihinkään ei päässyt istahtamaan. Autoa ei vain alkanut kuulua. Lieneekö pääsiäisaika vaikuttanut. Peruutin taksin ja lähdin kävelemään, ja kyllähän minä siitä selvisin, vaikka koville ottikin. Onneksi välillä oli penkki, jolla saattoi hetken levähtää.
Kotiin päästyä ei muuta kuin rojahtaa pitkälleen. Mutta oli se kyllä kaiken vaivan ja säryn arvoista. Ei sillä, kyllä sitä toivoisi hieman helpompaa elämää, avarampia mahdollisuuksia ilman kipuja ja särkyjä.
