Aurinkoinen keväinen päivä. Äitienpäivä. Miten minä sitä juhlin? Minä, jolla ei enää ole äitiä tässä ajassa, minä, jonka perheessä hautasmaakulttuuri ei ole koskaan ole ollut niin oleellista. Äiti elää muistoissa, sydämessä.
Näin juhlapäivinä sitä tuntee oman yksinäisyytensä tavallista enemmän. Toisaalta - minä olen jo niin tottunut tähän omissa oloissani olevaan "erakon elämään".
Niin, miten minä tätä päivää olen viettänyt? Olen ollut oikein touhukas. Olen muokannut kukkapenkit ja kitkenyt pois kaikkialle levittyvää sammalta. Kuinka yllätyinkään, kun sieltä sammaleen alta esiin pilkahtivat nämä jonkin sipulikasvin taimet. Sain tämän taimen joskus muinoin eräältä tutulta, jokin lilja se oli, mutta nimeä en muista. Kukkimaan, jos nämä saisi, niin se olisi jotain.
Kylvin myös ruohosipulia ja odotan mielenkiinnolla, miten kasvu edistyy.
Mullan kuokkiminen ja möyhiminen on kyllä terapeuttista, mutta kyllä se otti minulla niin niskan seutuun, että ei minusta puutarhurin hommiin suuremmin ole. Jotain pientä kupsuttelua voi silloin tällöin harrastaa, mutta ei mittavassa määrin.
Ihana on aurinko, ihana kun puut vihertää. Nautitaan ja eletään - siihen meidät on kutsuttu. Ei anneta pienten kipujen ja särkyjen häiritä, vaikka ne joskus ottaakin pattiin.
Minäkin, kun olin kupsuttelun jälkeen suihkussa tunsin, kuinka nilkassa juilahti ja suussa tuntui äkkiä verenmaku. Se tuntui oudolta, Onneksi meni ohikin yhtä äkkiä kuin ilmeni.
Laitanpa tähän loppuun vielä tämän "kevätrunon", jonka olen kirjoittanut jo vuonna 1978. Eihän tuo mikään taidokas viritelmä ole, mutta kuvastaa kuitenkin tunnelmia.
Päivä tämä ihana mieltä virkistää/kun ruohot vihreät mullasta pilkistää/Ja taivahalla sinisellä aurinko loistelee/ja tuuli ilmassa kevättä toistelee.
