Elämä puskee esiin!

Aurinkoinen keväinen päivä. Äitienpäivä. Miten minä sitä juhlin? Minä, jolla ei enää ole äitiä tässä ajassa, minä, jonka perheessä hautasmaakulttuuri ei ole koskaan ole ollut niin oleellista. Äiti elää muistoissa, sydämessä.

Näin juhlapäivinä sitä tuntee oman yksinäisyytensä tavallista enemmän. Toisaalta - minä olen jo niin tottunut tähän omissa oloissani olevaan "erakon elämään".

Niin, miten minä tätä päivää olen  viettänyt? Olen ollut oikein  touhukas. Olen muokannut kukkapenkit ja kitkenyt pois kaikkialle levittyvää sammalta. Kuinka yllätyinkään, kun sieltä sammaleen alta esiin pilkahtivat nämä jonkin sipulikasvin taimet. Sain tämän taimen joskus muinoin eräältä tutulta, jokin lilja se oli, mutta nimeä en muista. Kukkimaan, jos nämä saisi, niin se olisi jotain.

Kylvin myös ruohosipulia ja odotan mielenkiinnolla, miten kasvu edistyy.

Mullan kuokkiminen ja möyhiminen on kyllä terapeuttista, mutta kyllä se otti minulla niin niskan seutuun, että ei minusta puutarhurin hommiin suuremmin ole. Jotain pientä kupsuttelua voi silloin tällöin harrastaa, mutta ei mittavassa määrin. 

Ihana on aurinko, ihana kun puut vihertää. Nautitaan ja eletään - siihen meidät on kutsuttu. Ei anneta pienten kipujen ja särkyjen häiritä, vaikka ne joskus ottaakin pattiin. 

Minäkin, kun olin kupsuttelun jälkeen suihkussa tunsin, kuinka nilkassa juilahti ja suussa tuntui äkkiä verenmaku. Se tuntui oudolta, Onneksi meni ohikin yhtä äkkiä kuin ilmeni. 

Laitanpa tähän loppuun vielä tämän "kevätrunon", jonka olen kirjoittanut jo vuonna 1978. Eihän tuo mikään  taidokas viritelmä ole, mutta kuvastaa kuitenkin tunnelmia.

Päivä tämä ihana mieltä virkistää/kun ruohot vihreät mullasta pilkistää/Ja taivahalla sinisellä aurinko loistelee/ja tuuli ilmassa kevättä toistelee.

Kevätmielellä!

Ihanaa, kun aurinko paistaa ja lempeämmät tuulet puhaltelevat. Tässä taannoin katuja kävellessä näin tutussa paikassa valkovuokkojen kukkivan ja  kohta myös ensimmäiset (minun näkemäni) leskenlehdetkin putkahtivat ojanvarsilla näkyviin.

Lumet ovat aika kyytiä sulaneet ja kohti kesää mennään. Kuinka jo kaiipaankaan vesien äärelle - kotijärveen pulahtamaan. Vedessä kelluminen kun on oikeastaan niitä ainoita keinoja rentouttaa lihaksiaan. 

Kummallista, että lihakseni tuntuvat aina olevan jonkinlaisessa jännitystilassa, vaikka en tietoisesti niitä jännitäkään. Lääkärikäynneillä on aina saanut kuulla, että ole ihan rentona, mutta miten olet rentona, kun et tiedä jännittäväsi. 

Olisi siis todella ihanaa päästä veden äärelle - saisi edes hetken verran olla täysin rentona.

Olen tässä kevään mittaan käynyt joitakin kertoja hierojalla. Kyllähän sekin rentouttaa - hetkeksi. On vain turhan kallista, jotta kovin useasti pystyisi käymään.

Viimeksi kerroin, että kävin poistattamassa muutaman luomen kaulalta. Nyt on tikitkin sitten poistettu ja haavat alkaneet parantua. Näyttivät ensin niin rumilta, että ajattelin mitä hyödytti poistaa luomia, jos kaulalla on tuollaiset rumat läntit. 

Samalla käynnillä katsastutin kyynärpäähäni tulleen patin, josta en oikein tiennyt, mikä se oli. Olin yrittänyt siitä poistaa märkäpaiseen, mutta ei se ollut oikein tuntunut kokonaan hävinneen. Hoitaja sen sitten puhkaisi ja puristi siitä jotain taliköhnää ja nyt ei patti enää ole vaivannut.  Nyt on sitten uusi ihmetys ilmaantunut. Oikean jalan akkavarpaan sivussa on jonkin sortin patti tai rikkouma, josta en tiedä, mikä sen on aiheuttanut. Jokin kova ja musta piste siinä tuntuu olevan. Pitää kai ruveta sitä tutkimaan tarkemmin ja jotenkin saada pois kiusaamasta.

Mikä minua myös mietityttää on outo lovi vasemmassa jalassa. Olen jostain kuullut, että siinä kohdassa puuttuisi rasvaa, mutta mistä tällainen paikallinen rasvakato sitten johtuu? Todella merkillinen kuoppa. Jalka näyttää ihan siltä, kuin olisi kirveellä lyöty lovi sääreen.






En tiedä, onko sillä jotain vaikutusta siihen, että nilkkavoimani ovat aika vähäiset.  Kävellessä jalkoja hädin tuskin jaksaa nostella. Hieman parempi nostovoima on, jos jalassa on tukevat kengät, mutta eihän näin kesäkeleillä mitään talvijalkineita voi pitää.

Kaikkein mieluimmin kävelisin ilman jalkineita. Ennen kuin tiesin EDS:stä mitään eikä pahempia vaivojakaan ollut vielä ilmennyt kävelin kesät ilman jalkineita. Silloin asuin maalla. Nyt olot on toisenlaiset. Ei täällä "kaupunkioloissa" kovin paljon paljain jaloin kävellä. Maaseudun tyttönä kaipaan sitä, että tuntee  maan kosketuksen. Luonto antaa voimaa ja iloa niin paljon.

Kiristää kiristää!

Huhtikuu on mennyt ihan joutuisasti ja kohta onkin jo toukokuu. Kevät on hyvässä vauhdissa, vaikka säät välillä ovatkin aika pilvisiä ja kolean puoleisia. Elämä on sellaista normielämää, ei mitään erityisempiä.

Vajaa pari viikkoa sitten kävin passikuvassa. Passi meni vanhaksi ja täytyi uusia se, jos jossain vaiheessa vaikka tulisi mahdollisuus lähteä matkoille. Ei sillä, kyllä se aika utopistiselta unelmalta tuntuu. Jos jotain yrittää saada säästöön, niin kohta on kuitenkin rahat menneet arkisempiin asioihin. No, siitä passikuvasta. Kun näin sen minusta otetun kuvan siinä valokuvaamon näytöllä, niin kauhistuin. Ei kai tuo ole minä. En kai minä tuolta näytä? Ei auttanut edes uusi yritys. Ei minulta hymy onnistu - ei ainakaan jos tiedän, että kuvataan. Kuvasta tuli se, mikä tuli. Sitten lupapalvelutiskille. Siellä oltiin jo melkein menossa lounaalle, mutta hyvin ja nopean palvelun sain. Passitilaus saatettiin maailmalle. Minulle vain kävi tuossa passitilausasiassa hassusti. Kysyttiin puhelinnumeroa ja vaikka olin juuri lausunut sen kuin vettä vain valokuvaamossa, niin nyt en muistanut alkuunkaan. Seisoin siinä vain ihan äimänkäkenä ja tunsin itseni turhautuneeksi ja tyhmäksi. Onneksi puhelinnumero ei ollut välttämätän asian eteenpäinsaamiseksi. Ja sitten, kun oli jo myöhäistä muistaa, sitten minä sen puhelinnumeron muistin. Pitäisi kai kirjoittaa se ylös itselle muistiin, että voisi tarvittaessa ottaa esille.

Että sellaista.

Tänään sitten kävin hakemassa uuden passini. Ei se passikuva mitenkään edustava ole, mutta onneksi on sen verran pieni, että ei näytä yhtä kamalalta kuin suurennettuna tietokoneen näytöllä. Olisi edes saanut pitää silmälasit. Hassua, miten silmälasien monivuotinen käyttö onkaan voinut muokata kasvojenpiirteitä. 

Eilen kävin poistattamassa muutaman luomen kaulalta, kun ovat sen verran hankalia, aiheuttivat ärsytystä ja raapi jatkuvasti.  Luomienpoisto oli aamukahdeksalta. Iltapäivällä kahdelta oli aika hammashoitajalle. Piti käydä poistattamassa hammaskiveä. Arvatkaapa oli hauskaa. Teipit kaulalla kiristivät ja teki olon entistä hankalammaksi. Vesi suihkusi naamalle ja ultraääni vinkui. Ei todellakaan mitään herkkua. Selvittiinpä siitä kuitenkin.

En tiedä, oliko tuo luomien poisto lopulta järkevää, sillä tällä hetkellä kaulalla olevat tikit ovat kaikkea muuta kuin mukavia. Kutiavat ja kiristävät. Toivottavasti pääsen niistä pian eroon ilman komplikaatioita, sillä minun oli pakko ottaa suojateipit pois etuajassa, varsinkin yksi niistä kiristi todella ikävästi.